1. luku: Kristian

LaGuardianin katon kirkkaat valot valaiset isossa aulassa lentomatkustajia odottavia ihmisiä. Odottava joukko on sekalainen, melkein koko salaattikulhokaupungin läpileikkaus on löydettävissä aulasta. Isä viiden lapsen kanssa katsoo rannekelloaan kärsimättömästi. Perintökello kertoo lasten äidin koneen olevan myöhässä. Vanhimman lapsensa kanssa hän on paimentanut pienempiä pysymään kasassa, mutta odottelun ei tarvitse jatkua enää kovin montaa minuuttia ja kaaos on läsnä. 

Hallin toisessa reunassa vanha nainen makaa lattialla seinän vieressä. Päänsä alle harvahiuksinen nainen on käärinyt makuupussin, joka on nähnyt parhaat päivänsä. Lentoaseman valoja tuijoteleva nainen uskoo samoin käyneen itsensä kanssa. Nouseva ura kohti rahoitusmaailman huippua katosi yhdessä yössä, kun pilvilinnojen päälle rakennetut rahoitusinstrumentit menettivät arvonsa. Tässä kaupungissa omaisuutensa menettäneenä hän menetti myös osan itseään. 

Joukkoon mahtuu myös Valdemar Mathias Plut, saksalaissyntyinen vieläkin nuorehko mies, joka on ehtinyt kulkea pitkän matkan päätyäkseen New Yorkiin asumaan. Mitä luultavammin herran matka ei ole vielä ohi, vaan New York on vain yksi välisatama muiden joukossa aivan kuin historian uudisasukkaille; New Yorkista matka jatkui yli metsäisten vuorien kohti keskilännen viljavia preerioita.

Saksassa isovanhempien maatilalla vietetystä lapsuudesta huolimatta Valdemar ei todennäköisesti uudisasukkaiden tapaan päädy raivaamaan omaa maatilaa ja rakentamaan omaa onneaan maasta. Kaupunkilaistunut mies voi ehkä viettää iltapäivän maalla, mutta illaksi hänen on päästävä valosaasteen keskelle, meteliin. 

Herra voi kuitenkin olla turhan hienosteleva ilmaus Valdemarista. Keanu Reevesin hiuspuska jää Valdemarin hiusten rinnalla toiseksi niin pituudella kuin takkujen määrällä laskettuna – sama tarina pätee Valdemarin partaan. Muutamaa numeroa turhankin iso huppari peittää miehen yläruumista ja jaloissa on Adidaksen viime syksyn malliston verkkarit. 

Valdemar on tuttu asiakas myös LaGuardianin lentokentällä, vaikka huomattavasti useammin hän on matkustajan roolissa odottelijan sijaan. Roolit ovat elämässä tulleet freelance -näyttelijälle tutuiksi, ja tuon elämän myötä myös lentokoneen istuimia – ja ilmakehää – on kulutettu urakalla. Miljardöörin ei tarvitse tehdä töitä lompakkonsa takia, mutta työ on pakopaikka horjuvalta mielenterveydeltä ja elämältä. 

Tällä kertaa nuori mies on odottajan roolissa. Lento Teksasista on juuri laskeutunut ja Kristianin pitäisi ilmestyä aivan näinä hetkinä paikalle. Kristian ja Valdemar ystävystyivät heidän molempien ollessa teinitähdille suunnatussa sisäoppilaitoksessa Irlannissa. Epäkypsien teinitähtipoikien stereotypialle uskollisina alku oli kankeaa kilvoittelua suosiosta, mutta jostain selittämättömästä syystä kaksikko lopulta ystävystyi niinkin paljon, että he yhä edelleen näkevät vähintään kaksi kertaa vuodessa. 

Tämä tapaaminen on vuoden ensimmäinen, tosin vain muutamaa kuukautta aiemmin Valdemar oli Kristianin kutsumana Teksasissa pikkujouluissa. Vastavuoroisuutta hän ei ollut ehtinyt harjoittamaan Kristianin ilmoitettua pari päivää sitten saapumisestaan New Yorkiin. Mitään järkevää syytä Valdemar ei ollut ystävältään saanut tingattua – tosin eipä hän siitä niin paljon välittäisikään. 

Viimein Valdemar näkee pitkän itsensä ikäisen miehen marssivan liukuovista odotusaulaan. Oikea käsi vetää perässä kulkevaa matkalaukkua samalla kun vasen käsi kohentaa päälaella aitoon teksasilaiseen tyyliin keikkuvaa stetsonia. Ruskea stetson tai Kristianin leveä eteläinen hymy saa Valdemarin huokaamaan. Salaattikulhovertauksista huolimatta kumpikaan ei sovi harmaaseen ja aina äkeään New Yorkiin. 

”Oliko pakko tuoda tuo tänne?” Valdemar tervehtii ystäväänsä ja osoittaa stetsonia. Sivusilmällä hän näkee myös äitiä odottavan perheen pienimpien osoittelevan Kristiania, oletettavasti kommentoiden miehen pukeutumista. Valdemarin lämmin tervehdys saa Kristianin hymyn vain entistä leveämmäksi:

”Pitäähän sitä nyt ripaus teksasilaisuutta tuoda tähänkin kaupunkiin.”

”Onneksi et sentään tuonut ilmastopäästöjä ja naisvihaa”, Valdemar huokaa, ja saa Kristianin hieman kiristelemään hampaitaan. Miehen kotiosavaltio ei ole näyttäytynyt ihmisoikeuksien tai ilmastokriisin torjumisen edelläkävijänä, mutta silti kyseessä on oma kotiosavaltio. Jokin alkukantainen ääni sisällä huutaa puolustamaan omaa yhteisöään. 

”New Yorkiin on aina niin mukava tulla: vastassa on huolitellun näköisiä ihmisiä, jotka hymyilevät aurinkoisesti ja keskittyvät positiivisiin asioihin”, sarkasmia ei Kristianin kommentista ole juurikaan editoitu piiloon. 

”Sinun onneksesi tarjoan matkalla asunnolle lisää tätä ihastuttavaa moninaisuutta”, Valdemar toteaa. Hän ei ole moksiskaan New Yorkin kritisoimisesta. Hänelle kaupunki on enemmänkin asuinpaikka kuin jokin eliö, johon muodostetaan tiivis ja lämmin tunneside. Kaupungin ongelmatkin hän on nähnyt ja kokenut jo useampaan kertaan. Toisaalta miehen jääräpäisyydestä kertoo se, että hän yhä edelleenkin käyttää joukkoliikennettä tultuaan ryöstetyksi kolmesti ja vaihdettuaan jonkun muun oksennuksen sävyttämän kenkäparin toiseen useammin kuin käsistä löytyy sormia. 

Toisilleen vittuilua jatkaen kaksikko siirtyy ensin bussipysäkille ja melko pian myös bussiin. LaGuardianilta on tunnetusti työlästä siirtyä Manhattanille, mutta yhteysvälit ovat onneksi kohtalaisen tiiviit. 

Suurkaupungille tyypillisesti bussi on melko täynnä, mutta siitä huolimatta Valdemar ja Kristian löytävät molemmille oman penkkiparin. Kaksi penkkiä on tärkeää erityisesti Kristianille, jonka päälaella keikkuva stetson löytää bussissa uuden paikan penkiltä miehen vierestä. 

“Mitä, kai nyt miehen stetson oman paikan ansaitsee?” Kristian ähkäisee Valdemarin tuijottaessa silmät pyöreinä ruskeaa päähinettä. Pitkät hiukset vain korostavat silmien pyöreyttä. Kristian ei ole kysymyksessään sarkastinen, vaan todellakin ajattele stetsoninsa ansaitsevan oman paikan jopa kävelykepin kanssa lähestyvää harmaantunutta vanhaa rouvaa kipeämmin. 

“Kun katselin hymyäsi kentällä, luulin, ettet sovi lainkaan tähän kaupunkiin”, Valdemar aloittaa ja jatkaa:

“Mutta olinkin väärässä. Olet aivan yhtä epäkohtelias ja röyhkeä kuin kaikki tämän kaupungin asukkaat.”

“Olenko kuulevinani kotiseuturakkautta?” Kristian kysäisee ilmeillen samalla kasvoillaan. Mies ei vaikuta olevan lainkaan tietoinen ympäriltään saamistaan vihaisista katseista. Valdemarkaan ei juuri välitä ympärillään kuuluvista kuiskauksista - ainakaan silloin, kun ne ovat positiivisia. Sen sijaan tuomitsevat katseet ja kuiskaukset; jokainen niistä on kuin pieni tikari, joka nippaisee pienen palasen miehestä pois. Edes vuodet sisäoppilaitoksessa, Aislingissa, muiden juoruilevien teinitähtien ympäröimänä ei saanut poistettua sitä herkkyyttä, ei vaikka Valdemar kuinka yritti paeta. 

“Minullakin on hetkeni. Ehkä tällä kaupungillakin, se ei vain ole vielä tullut vastaan”, viimeisen lauseen kohdalla Valdemarin kasvoille nousee pieni virnistys, mutta sadasosissa se on kadonnut. Vittuilua virnistyksen nopea katoaminen ei kuitenkaan pysäytä:

”Sinullakaan ei niitä hetkiä juuri vaikuta olevan”, Valdemar vilkaisee bussin takaosaan asti taivaltanutta vanhaa rouvaa ja jatkaa:

”Olisin voinut kuvitella, että stetsonisi ei valtavasti pahastu, jos olisit luovuttanut sen paikan tuolle rouvalle.”

”Hänen. Hänen paikkansa”, Kristian oikaisee:

”Kutsun häntä Daleksi. Tuo hyviä muistoja mieleen.”

Valdemar painaa bussin stop-nappia, ja Kristian nostaa stetsonin takaisin päälaelle. Valdemar ei voi välttyä mielikuvalta, jossa Dale keikkuu Kristianin päälaella. Ei voi välttyä, vaikka kuinka haluaisi.

Miehet vaihtavat vielä bussin metroon ennen kuin he pääsevät Valdemarin asunnolle, osoitteeseen 220 Central Park South. Metromatka jatkuu jo aiemmin totutun vittuilun tahdissa. Eikä saman tematiikan jatkumiselta meinata välttyä heidän saavuttuaan asunnolle, jossa vastassa on Valdemarin assistentti ja kotiapulainen Yuli.

”Etkö osaa laittaa itse omaa takkiasi kaappiin?” Kristian ihmettelee Yulin ottaessa Kristianin takin ja laittaessa sen eteisaulan vaatekaappiin.

”Pahoittelen tuota, Kristian tulee Texasista eli hänellä ei ole käytöstapoja”, Valdemar kommentoi Yulille, joka hymyillen tervehtii työnantajansa ystävää välittämättä sen enempää Valdemarin kommentoinnista.

”Sinullahan ne onkin aivan loistavasti hallussa”, Kristian tokaisee ja seuraa Valdemaria eteisaulasta olohuoneeseen, josta avautuu vakuuttava näky suoraan vehreään Keskuspuistoon. Valdemar istuutuu pehmeän näköiselle sohvalle ennen kuin vaivautuu vastaamaan:

”Tengo los modales asi como el idioma español.”

”Ei millään pahalla, mutta sinun espanjasi kuulostaa siltä kuin käyttäisit Google Translatea, etkä ymmärtäisi ollenkaan, onko sen ehdotus hyvä vai huono”, Yulin kommentti saa Kristianin kasvoille leveän hymyn:

”Minä pidän hänestä!”

”Haluaisitteko te jotain?” Yuli kysyy hymyillen ja katsoo vuorotellen Valdemaria ja Kristiania. Yuli on kotoisin Meksikosta, josta hän tuli pakolaisena Yhdysvaltoihin yhdessä kaksoisveljensä Yurin kanssa jo kolmetoista vuotta sitten. Yuri on jo useamman vuoden ajan työskennellyt Valdemarin agenttina ja yrittänyt pitää huolta hänen raha-asioistansa. Pari vuotta sitten myös Yuli sai Valdemarilta töitä, kun Valdemar ja Vivine tarvitsivat apua kodinhoidossa, ja aika nopeasti Yuli otti vastuuta myös Valdemarin kalenterista yhdessä Yurin kanssa.

”Minulle tuplavodka”, Valdemar ilmoittaa. Valdemar on aiemmin elämässään ollut ongelmissa huumeiden kanssa, ja Kristian tietää tämän, minkä vuoksi tuplavodkan pyytämisen myötä miehen kasvoilla vilahtaa pieni huolestuneisuus, arkinen tuplavodkatilaus voi olla merkki jostain muustakin. Katse kuitenkin katoaa ennen kuin Valdemar tai Yuli ehtivät sitä huomaamaan.

”Minä voisin ottaa vain kahvin”, Kristian painottaa vain-sanaa. 

Yuli lähtee jo kohti keittiötä, mutta kääntyy vielä olohuoneen ovelta katsomaan kaksikkoa ja suuntaa tiukan katseen Valdemariin:

”Voisit ottaa ystävästäsi mallia. Tiedät, ettei Vivine pid…”

Assistentti ei lähtökohtaisestikaan turhaan kumartele työnantajaansa kohtaan, mutta kokemuksesta hän tietää Valdemarillakin olevan sietokyvyn rajat. Juominen on yksi tuon sietokyvyn rajamailla olevista asioista. 

Valdemar heilauttaa kädellään Yulille merkkinä siitä, ettei hän aio kuunnella sanaakaan mahdollisesta edessä olevasta saarnasta. Tietäessään sanojensa kaikuvan kuuroille korville, sulkeutuu Yulin suu tiukaksi viivaksi ja hän katoaa keittiöön toteuttamaan kaksikon tilauksia. 

Yulin tuotua Kristianille ja Valdemarille heidän juomansa, jäävät miehet kaksin olohuoneeseen. Hetken hiljaisuus ei ole vaivautunutta, se on vain hetken hiljaisuus, jonka lopulta Kristian rikkoo:

”Oletko sä lukenut Lunan blogia? Tai seurannut TikTokkia?”

”Satunnaisesti”, Valdemar vastaa. Miehen katse vaeltaa suurten lasi-ikkunoiden taakse kohti Central Parkin vihreyttä. Juoksujalkaa vipattaa. 

Luna on Kristianin ja Valdemarin yhteinen tuttava Aislingista. Hänen elämäntehtävänään on ollut tähtien kuulumisista juoruileminen ja tuo elämäntehtävä on palvellut häntä hyvin. Vuosi vuodelta naisen uutisointia seurataan vain enemmän ja enemmän. Vaikka Lunan tehtävänä on paljastaa asioita, ‘juoruilla’, osaa hän tehdä sen sellaisella tavalla, ettei ainakaan useimmassa tapauksessa suututa kohdettaan. Siinä on kadehdittavaa ihmistuntemusta ja pelaamisen taidetta. 

Aislingin jälkeen Valdemar on muutamaan kertaan törmännyt naiseen; viimeisimmän kerran Bloomingdalessa, josta Luna oli hankkinut asunnon. Omiin ajatuksiinsa uponnut Valdemar viehättyy yhtäkkiä ajatuksesta tavata Luna, käydä kahvilla - vaihtaa kuulumiset. 

”Tiesitkö, että Beatan kolmas albumi julkaistiin juuri?” Kristian jatkaa kyselytuntiaan. Hän ei ole huomannut Valdemarin vajoamista omiin ajatuksiinsa.

”Jo kolmas?” 

”Jep. Lunan analyysin mukaan ilmastoahdistus on albumi albumilta voimakkaammin läsnä.”

”Kai nyt kun eräät texasilaiset herrasmiehet eivät lakkaa poraamasta öljyä tai ajamasta katumaastureita, jotka syövät monta kymmentä litraa sadalla kilometrillä?”

”Niin tai kun eräät perintöprinssit lentelevät lentokoneella ympäri maailman?”

”Reittilentokoneilla aina kun mahdollista vai ketä mahdoit tarkoittaa”, Valdemar kommentoi ja kaataa lasin pohjat suuhunsa ennen kuin jatkaa:

”Mutta viesti vastaanotettu. Piruja ja paholaisia molemmat, mutta kukapa meistä ei olisi mitään muuta kuin vastuunpakoilijoita. Perintöprinssipä hyvinkin.”

Kristianin otsa kurtistuu Valdemaria kuunnellessa. Ystävällä on aina toisinaan ollut synkkiäkin ajanjaksoja, jolloin koko maailma vaikuttaa pahalta. Mutta se Valdemar, jonka Kristian aikoinaan oppi tuntemaan oli herkkä, ehkä ujokin. Toki hän on aina sukutaustansa vuoksi kantanut suurta taakkaa, suurta salaisuutta, mutta silti hänessä asui poika, joka uskoi parempaan, uskoi hyvyyteen, rakkauteen. Poika, jonka silmissä piileskeli tähti. Tähti, joka miehen urasta huolimatta, vaikuttaa viilentyneen. 

”Lisääkö lapsen saaminen oikeasti noin paljon ahdistusta?”

Valdemar makustelee hetken Kristianin kysymystä. Kun Vivine kertoi ensimmäisen kerran Emilystä, Valdemar ei uskonut kumppaninsa sanoja. Siinä hetkessä mies ei voinut muuta kuin poistua hiljaisena paikalta. Hän ei voinut nähdä itseään isänä: Ei silloin, ei nyt tai tulevaisuudessa. Sillä taustalla, joka hänellä on, sillä miehen mallilla, jonka hän on saanut, hän ei voi taata lapselleen mitään muuta kuin rahaa. Ja jos Yurin sanoja on uskominen, ei välttämättä sitäkään.

”Ei se sitä ainakaan helpota.”

Valdemarin ja Kristianin keskustelu keskeytyy Valdemarin kännykän soidessa. Näytöllä lukee Vivinen nimi ja mies nousee mennäkseen sivummalle puhumaan.

”Mitä nyt?” Valdemar ärähtää luuriin. Hän ei ole kuuloetäisyyden ulkopuolella. Kristianin korviin Valdemarin äänensävy särähtää. Sävy saa Kristianin aistit herkistymään; jokin ei ole hyvin. Valdemarin suusta tulevat sanat ja lauseet eivät enää kykene muuttamaan tuota Kristianin takaraivoon juuttunutta ajatusta, jos tosin niitä lauseita ja sanoja ei ole siihen tarkoitettukaan. 

"Sitten sinä menet — Joo, joo, Yuli voi hoitaa Emilyn; siitä me hänelle maksamme. — Minulla on nyt tärkeämpääkin tekemistä, kun Kristian tuli käymään. — En minä sitä tarkoita…" Valdemarin äänensävy kiihtyy entisestään, kunnes puhelu äkisti katkeaa. 

"Mistä siinä oli kyse?" Kristian utelee, kun Valdemar kääntyy. Valdemar tuijottaa suu tiukkana viivana kysyviä kasvoja:

"Riippuu ihan siitä, mitä sinä kuulit."

Valdemarin kaataessa itselleen kaapista löytyneestä vodkapullosta jo toista tupla-annosta Kristian yrittää muodostaa ajatuksistaan lausetta, joka ei tuomitsisi. Lausetta, joka tarjoaisi tukea – ei tuputtaisi. Valdemar ehtii kuitenkin puhumaan ensin:

"Elämästä, todellisesta elämästä siinä oli kyse. Eikö se sitä aina ole? Todellisuus on fiktiota käsinkosketeltavampaa, intensiivisempää ja sisältää paljon enemmän säröjä."

"Tiedäthän, että mä kuuntelen kyl…" Kristian asettelee sanansa tarkkaan, mutta turhaan. Valdemarin ajatukset ovat jo jossain muualla:

"Tiedän, että sinä tulit vasta, mutta minulla olisi yksi työasia hoidettavana. Haittaisiko sinua, jos käyn sen hoitamassa?"

Kysymys on täysin retorinen. Kristian kuitenkin vakuuttelee asian sopivan hänelle ja sen pidempään odottelematta Valdemar katoaa työhuoneeseensa, liekkö kuullut edes ystävänsä vastausta. Välittömästi työhuoneen ovien painauduttua kiinni Yuli ilmestyy olohuoneeseen. 

"Jättikö hän sinut tänne yksin? Haluaisitko jotain kahvin kanssa?"

"Enhän minä yksin ole, kun sä oot siinä. Istu ihmeessä seuraksi", Kristian väläyttää leveän etelän hymynsä, mutta huolirypyt eivät ole kadonneet otsalta. 

“Kauanko sä oot työskennellyt tuolle änkyrälle?”

Yuli naurahtaa ja istuutuu Kristiania vastapäätä, ottaa rennon asennon sohvalla:

“Riittääkö vastaukseksi se, että oon jo tottunut tuohon äksyilyyn ja omiin ajatuksiin vaipumiseen?”

“Ja oppinut kuuntelemaan Valdemarin keskusteluita muiden kanssa?”

“Siinä mä oon luonnonlahjakkuus. Etkä sinäkään tainnut korviasi sulkea, kun Valdemar oli puhelimessa?” Yuli tuijottaa merkitsevällä katseella Kristiania suoraan silmiin. Tummat silmät ovat arvoitukselliset, on hankalaa tai jopa mahdotonta kertoa ajatuksista niiden takana. Tuijotus aiheuttaa Kristianissa pakottavaa tarvetta kiemurrella, hän kuitenkin taistelee sitä vastaan.

“Mm..mmm… Ehkä mä jonkun sanan sieltä täältä kuulin. Ei kuulostanut mitenkään piristävältä.”

Yuli nyökkää ja päästää Kristianin tuijotuksensa ikeestä. 

“Heillä on ollut hankalaa. He ovat…” Yuli hakee sopivaa sanaa, eikä ole oikein tyytyväinen löytämiinsä vaihtoehtoihin:

“... omalaatuinen pari.”

“Eri liiga vai ikäero?” Kristian ehdottaa syyksi. Miehen kommentti saa Yulin nauramaan ehkä sopimattomankin makeasti, mutta selviydytään siitä nainen kuitenkin pudistelee päätään:

“En minä sitä tarkoittanut, en todellakaan. He vain… Heidän dynamiikkansa hyvinäkin päivinä on mielenkiintoista seurattavaa, saati sitten hankalina päivinä.”

Kristian makustelee Yulin kommenttia, mutta nainen ei anna tilaisuutta kysyä tarkennusta:

“Minä voisin näyttää sulle huoneen, jonka oon laittanut sulle valmiiksi. Sopiiko?” Työnantajansa tavoin assistentti ei odota vastausta, vaan nousee ylös sillä odotusarvolla, että Kristian seuraa häntä. 

Myöhemmin Kristian istuu Yulin petaamalla sängyllä puhelin korvallaan. Toisessa päässä on Kristianin puoliso Sandra. 

“Miten siellä on mennyt?” Sandra kysyy Kristianilta. Kristian huokaa ja miettii oikeita sanoja, jotka kokoaisivat päivän fiilikset:

“Mä en oikein tiedä. Luulen, että oli fiksu veto tulla tänne… Valdemar tuntuu etäiseltä, kärttyisältä, hankalalta…”

“Etkö sä kuvaile nyt Valdemaria ihan hänen normaalissa olotilassaan?” Sandra pamauttaa. Hän ei ole oikein koskaan ymmärtänyt Valdemaria tai sitä, miksi ihmiset kertyvät Valdemarin ympärille. Sandran mielestä mies on aina ollut lapsellinen ja hankala ihmisten tunteilla leikkijä. 

“Tämä on erilaista”, Kristian ei jaksa välittää Sandran vittuilusta.

“Mutta en osaa löytää oikeita sanoja. Jotenkin se taitaa liittyä Vivineen. Kuulin osan heidän puhelustaan ja se ei kuulostanut hyvältä.”

Puheluun tulee hetken hiljaisuus ja Kristianin pitää varmistaa onhan Sandra vielä linjalla. 

“Kunhan et uppoa liian syvälle Valdemarin ongelmiin”, Sandra lopulta toteaa. Kristian nyökkää, mutta muistaa sitten olevansa ääniyhteyden varassa:

“En, en uppoa. Korkeintaan muutama päivä ja mä lennän takas kotiin. Mites siellä muuten menee?”

Seuraavat minuutit, ja kymmenet minuutit, Sandra ja Kristian juttelevat teemasta kuin teemasta. Jossain vaiheessa Kristian laittaa maaten sängylle ja toisella puolella tyynyn päällä on, tietenkin, stetson.